Dokumenttielokuvafestivaali
DocPoint käynnistyy pian ja tänä vuonna sillä on tarjota jotain myös Koreasta kiinnostuneille katsojille ympäri Suomen.
Katsottavissa olisi dokumenttielokuva Etelä-Korean jääkiekkomaajoukkueen valmistautumisesta vuoden 2018 talviolympialaisiin, jotka järjestettiin Pyeongchangissa, Gangwonin maakunnassa. Kaikki festivaalin tarjoamat 63 elokuvaa ovat katsottavissa suoraan
kotisohvalta 31.1.-6.2.2022 välisenä aikana
DocPointin omalta verkkoalustalta. Samasta osoitteesta saa ostettua myös liput hintaan 10 euroa per elokuva.
KoME:n toimitus sai hieman etumatkaa ja pääsi vilkaisemaan mitä kyseinen elokuva pitää sisällään.
Janne Niskalan ja
Oskari Pastilan ohjaaman
Hockey Dreams -nimisen dokumenttielokuvan alussa kerrotaan lyhyesti siitä, miten
jääkiekko tuotiin Koreaan. Alku tuo hyvin esille sen, ettei jääkiekko ollut kovin merkittävä urheilulaji Etelä-Koreassa ennen kuin Kansainvälinen olympiakomitea nimitti sen vuoden 2018 talviolympialaisten isäntämaaksi. Valtaosa KoME:n lukijoista tietääkin
Etelä-Korean olevan ennemminkin baseballin luvattu maa. Nyt olisi kuitenkin loistava tilaisuus päästä tutustumaan maan jääkiekkomaajoukkueeseen humoristisen dokumenttielokuvan kautta.
Katsojan ei tarvitse olla pelkästään jääkiekosta kiinnostunut, sillä Korean historiaa sivutaan pitkin dokumenttia. Maininnat historiasta muistuttavat katsojaa siitä, miksi Koreassa nousee yhä esille paljon korruptioon ja ihmisoikeuksiin liittyviä
kysymyksiä. Siinä tuodaan myös hyvin esille korealaisen kulttuurin nurjapuolta, missä häpeä on yhä kirosana maan kansalaisille. Niinpä dokumentissa esitetään humoristisesti erilaisia tilanteita, millä Etelä-Korea yrittää pelastaa kasvonsa mahdolliselta
nöyryytykseltä hävitä kaikki pelit omalla kotikentällään. Alkuun jatkuvasti vaihtuvat vuosiluvut ja tilanteet vaikeuttavat hieman elokuvan seuraamista, mutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen on jo paremmin perillä tapahtumien kulusta.
Vajaa neljä vuotta ennen talviolympialaisia joukkueen avuksi saapui Kanadassa kasvanut
Jim Paek, joka on ainut Stanley Cupissa voittajaksi sijoittunut korealainen jääkiekkoilija.
Jim Paek valmentaa yhä maan miesten jääkiekkojoukkuetta.
Dokumentin perusteella
Paek vaikuttaa olevan ainakin valmentajan roolissaan hyvin kärkäs persoona, joka ei kirosanoja säästele. Suomalainen ohjaus näkyy elokuvassa juurikin siinä, ettei puhetta paljoa kaunistella. Dokumentissa vierailee useita
jääkiekkofanien tuntemia kasvoja maajoukkueen suunnatessa Suomeen valmennettavaksi. Näitä ovat muun muassa jääkiekkovaikuttaja
Kalervo Kummola ja entinen jääkiekkoilija
Juhani Tamminen, joka latoo suorat sanat Etelä-Korean jääkiekkomaajoukkueen
pelitaidoista.
Siinä missä
Tamminen ei ole vakuuttunut joukkueen pelitaidoista, ei myöskään joukkue ole kovin vakuuttunut Keski-Uudellamaalla sijaitsevasta Keravan kaupungista. Onneksi suomalaisten huumori kestää maahamme kohdistuvan kritiikin ja Kerava-vitsit
uppoavat hyvin ainakin moneen pk-seutulaiseen. Olisi ollut hauska kuulla lisää pelaajien mielipiteitä Suomesta, mutta toisaalta lyhyt ja lievästi kyyninen kuvaus sopi hyvin elokuvan tyyliin. Dokumentissa esitetään onneksi positiivisiakin kokemuksia, vaikka
alkuun tuntui ettei Etelä-Koreaa eikä myöskään Suomea haluta näyttää kovin positiivisessa valossa. Japanilla ja Korealla tuntuu olevan urheilussa samankaltaiset välit kuin Suomella ja Ruotsilla. Japanin ja Korean otteluihin viittaavat kohdat saattavatkin
olla suomalaiselle jääkiekkofanille jokseenkin samaistuttavia.
Kohtalaisen pienikokoisille ja jääkiekossa vasta kehittymisvaiheessa oleville korealaispelaajille kanadalaiset ja suomalaiset vastustajat ovat suuri haaste. Jääkiekon kärkimaihin verrattuna Koreassa on vain kourallinen pelaajia, joten valinnanvaraa
joukkueen jäsenistä ei juuri ole.
Jim Paek tuokin hyvin esille sen, miten Korean tulisi tarjota enemmän mahdollisuuksia kehittymiselle nöyryytyksen tunteen painottamisen sijaan. Tämä tosin voisi toimia hyvin ihan jokaisen ihmisen omassa ajatusmaailmassa
itseään ja muita kohtaan.
Kokonaisuudessaan dokumenttielokuva oli hyvin informatiivinen, eikä se kestostaan huolimatta ollut liian raskasta katsottavaa. Miellyttävän katseltavan siitä teki myös se, että turha dramaattisuus ja liiallinen taustaselostus puuttui. Katsoja
saa kuitenkin varautua siihen, ettei siinä juurikaan kaunistella asioita. Mitenkään kovin ruusuista kuvaa dokumentissa esitetyistä maista ei siis ole odotettavissa, mutta mustan huumorin ystävälle se sopiikin täydellisesti.
